Verenpisara: kukinta, hoito ja kesän lepokausi

Verenpisara – mummonpihojen sydämenmuotoinen kestoperenna

Verenpisara on yksi suomalaisten varjopuutarhojen tunnetuimmista perennoista. Sen kaartuvilta varsilta riippuvat sydämenmuotoiset, vaaleanpunaiset tai valkoiset kukat avautuvat toukokuun lopulla ja jatkuvat kesäkuulle, ja juuri tämä tunnistettava kukkamuoto on antanut kasville suomenkielisen nimen. Vanhoissa pihoissa kasvi pysyy elossa vuosikymmeniä, ja se on ollut suosittu suomalaisten kotipuutarhojen perinneperenna jo 1800-luvulta lähtien.

Tieteellinen nimi on Lamprocapnos spectabilis, ja se kuuluu unikkokasvien heimoon (Papaveraceae). Aikaisempi nimi Dicentra spectabilis on monille vielä tutumpi taimimyymälöistä, koska taksonominen siirto Dicentrasta Lamprocapnokseen tehtiin vasta vuonna 1997 (Fukuhara, Plant Systematics and Evolution). Suomen Lajitietokeskus (laji.fi) käyttää kasvista virallista nimitystä särkynytsydän, mutta puhekielessä ja kaupallisessa puutarhakaupassa verenpisara on selvästi yleisempi termi.

Verenpisara on suomalaisille puutarhureille mieluinen siitäkin syystä, että se kestää poikkeuksellisen hyvin kylmiä talvia. Kotiseutu Koillis-Kiinan ja Korean vuoristoissa on tehnyt kasvista talvenkestävän vyöhykkeillä I–VII, ja monet lajikkeet menestyvät jopa pohjoisemmilla alueilla. Aikuisena yksilönä se ei vaadi juuri huoltoa, mutta yksi sen erikoispiirteistä – lehdistön lakastuminen kesken kesää – aiheuttaa usein hämmennystä uudelle kasvattajalle.

Mikä ero on verenpisaralla, särkynytsydämellä ja Fuchsia-suvun verenpisaroilla

Nimisekaannus aiheuttaa toisinaan väärinkäsityksiä, koska useat suomenkieliset nimet viittaavat eri kasvilajeihin.

Verenpisara (Lamprocapnos spectabilis) on tämän artikkelin kohdekasvi: kestoperenna, joka kukkii toukokuun lopulla varjopuutarhassa ja menee lepokaudelle kesken kesää. Sydämenmuotoiset kukat ovat sen tunnusmerkki. Tämä on suomenkielisessä puhekielessä ja kaupallisessa kasvikaupassa yleisin merkitys nimelle "verenpisara".

Särkynytsydän on Suomen Lajitietokeskuksen (laji.fi) virallinen suomenkielinen nimi täsmälleen samalle lajille (Lamprocapnos spectabilis). Kyseessä on siis yksi ja sama kasvi – terminologinen ero johtuu vain siitä, että botanisti-yhteisö ja kotipuutarhuri puhuvat eri nimillä. Mustila Puutarha käyttää nimitystä "särkynytsydän".

Fuchsia-suvun verenpisarat ovat aivan eri kasvi. Laji.fi käyttää nimitystä "verenpisarat" Etelä-Amerikasta peräisin olevasta Fuchsia-suvusta, johon kuuluvat muun muassa kesäverenpisara (Fuchsia × hybrida) ja kyynelverenpisara. Nämä ovat parveke- ja ruukkukasveja, jotka eivät talvehdi Suomen ulkona. Jos siis haet ohjeita kesäkukkivalle ruukussa pidettävälle riippuvalle kasville, on kyse Fuchsiasta, ei tämän sivun kasvista.

Sivun jatkossa käytämme sanaa verenpisara tarkoittamaan Lamprocapnos spectabilis -lajia, mutta mainitsemme myös virallisen nimen särkynytsydän tarvittaessa.

Puolivarjoinen paikka ja kostea humuksinen multa – verenpisaran ihannekasvupaikka

Verenpisara viihtyy parhaiten puolivarjossa tai jopa varjossa, jossa multa pysyy tasaisesti kosteana. Suomessa kasvi sietää myös aamuaurinkoa tai läntistä puoliauringonpaikkaa, kunhan multa ei pääse kuivumaan kesän kuumimpina päivinä – RHS huomauttaa nimenomaan, että aurinko on hyväksyttävä vain jos kosteus on luotettavaa. Pohjoismaiden viileämmässä ilmastossa raja on huomattavasti väljempi kuin Englannissa tai Yhdysvalloissa, ja monet suomalaiset puutarhat kasvattavat verenpisaraa täysauringossa ilman ongelmia.

Paras paikka on lehtipuun – esimerkiksi pihlajan, koivun tai vaahteran – pohjoispuolella, jossa keskipäivän aurinko ei iske suoraan mutta valoa silti riittää alkukesän kukintaa varten. Vältä paikkoja, joissa muiden kasvien juuristo kilpailee voimakkaasti vedestä – verenpisaran omat juuret ovat suhteellisen pinnalliset, ja se kärsii nopeasti, jos suuri puu vetää kosteuden pois.

Maaperän kannattaa olla humuksinen ja hyvin läpäisevä. Mustila Puutarha kuvaa ihannemultaa sanoilla "tuore, runsasmultainen, kalkittu" – pH-aluetta 6,5–7,5 voi pitää sopivana. Liian happaman maan voi parantaa puutarhakalkilla, raskaan saven kompostilla ja karkealla hiekalla. Hyvä viite on, että multa tuntuu kämmenessä pehmeältä ja hieman koossa pysyvältä, mutta valuu kuitenkin sormien välistä – ei taikinamaista savea eikä kuivaa hiekkaa.

Mustila huomauttaa myös, että verenpisara ei siedä paahdetta eikä talvimärkyyttä. Tämä on kaksi tärkeintä rajaa: vältä kuumia, etelään katsovia rinteitä, joihin aurinko paistaa täysillä, ja paikkoja, joihin sulamisvedet keräytyvät keväällä ja syksyllä. Jos puutarhan paikka kerää vettä, harkitse korotettua kasvualustaa tai siirrä kasvi paremmin valuvalle alueelle. Tutustu muihin Suomessa menestyviin perennoihin monivuotisten kategoriasivulla.

Kuinka usein verenpisaraa kastellaan

Verenpisara tarvitsee tasaisen kosteuden alkukesästä – kukinta-ajan toukokuusta heinäkuun alkuun – mutta kasvin lepokauden alkamisen jälkeen kastelu ei ole enää kriittistä. Tämä kahtiajako on tärkeä ymmärtää: kasvi ei tarvitse samaa hoitoa koko kesää, vaan vain niinä viikkoina, kun se on aktiivisesti kasvussa ja kukinnassa.

Toukokuusta heinäkuun alkuun: kastele kasvi tarvittaessa noin 1–2 kertaa viikossa, jos sade ei riitä pitämään multaa kosteana. Pitkien sadejaksojen aikana lisäkastelu on tarpeetonta. Tavoittele tilannetta, jossa multa 5–10 cm syvyydestä tuntuu kostealta mutta ei läpimärältä. Erityisesti vasta istutetut yksilöt vaativat säännöllistä kastelua ensimmäisen kesän ajan, kun juuristo ei ole vielä asettunut.

Heinäkuun puolivälistä eteenpäin: kun lehdistö alkaa luonnollisesti kellastua ja lakastua, kastelu voidaan keskeyttää kokonaan. Tämä on osa kasvin luonnollista vuosikiertoa, eikä sitä pidä yrittää estää lisäkastelulla – juurakko vain mätänee, jos maa pidetään märkänä lepokauden aikana.

Vältä lehtien kastelua. Kastele aina juurelle eikä lehdille, koska märät lehdet houkuttelevat sienitauteja ja erityisesti harmaahometta sateisina viikkoina. Aamukastelu on parempi kuin iltakastelu, koska kasvi ehtii kuivua päivän mittaan ennen viileän yön kosteutta. Vakiintunut, vuosia samalla paikalla kasvanut verenpisara pärjää tavallisina suomalaisina kesinä pelkän sadeveden varassa – lisäkastelua tarvitaan vain pitkinä kuivuusjaksoina ja erityisesti kukinta-aikaan.

Mitä multaa ja ravinteita verenpisara tarvitsee

Verenpisara menestyy parhaiten humuksisessa, hyvin läpäisevässä mullassa, jonka pH-arvo on lievästi hapan tai neutraali. Sopiva alue on noin 6,5–7,5, ja monet suomalaiset puutarhamaat osuvat tähän ilman erillistä säätöä. Liian happaman maan voi parantaa puutarhakalkilla, joka levitetään ohuena kerroksena keväällä juurakon ympärille ja sekoitetaan kevyesti pintamaahan.

Maan rakenne on tärkeämpi kuin tarkka ravinneprofiili. Raskaat ja tiiviit savimaat ovat lähtökohtaisesti haastavia, koska kasvi ei siedä jatkuvaa kosteutta juuristossa. Sekoita istutuskuoppaan kompostia ja karkeaa hiekkaa, jos maa on savista. Kevyeen hiekkamaahan kannattaa lisätä kompostia ja humuspitoista mullokesta, jotta vedenpidätyskyky paranee – verenpisara ei sieto myöskään täysin kuivuvaa maata kukinta-aikaan.

Vakiintunut verenpisara ei tarvitse runsasta lannoitusta. Keväällä versojen noustessa esiin huhtikuussa riittää, että lisäät juurakon ympärille kevyen kerroksen perennoille tarkoitettua hidasvaikutteista lannoitetta tai kanankakkapellettiä. Toinen, valinnainen kerta on kukinnan jälkeen kesäkuun lopulla, mutta tämä ei ole välttämätöntä jos kasvi on saanut keväällä kompostikerroksen. Liian typpipitoinen lannoitus kasvattaa rehevää lehvistöä mutta lyhentää kukinta-aikaa, joten tasapainoinen NPK-suhde (esimerkiksi 5–10–10 tai 8–12–24) on parempi valinta.

Joka 2–3 vuosi kannattaa lisätä juurakon ympärille kerros kypsää kompostia. Tämä parantaa maan rakennetta, lisää orgaanista ainesta ja syöttää kasvia hitaasti koko kasvukauden ajan. Älä peitä silmuja itse paksulla katteella – ne tarvitsevat kevätauringon lämmön käynnistyäkseen.

Päälajikkeet ja niiden erot

Kasvikaupoissa myydään useita verenpisaran lajikkeita, joista yleisimmät erottuvat toisistaan kukan väriltä ja lehdistön ulkonäöltä. Hoito on käytännössä identtinen kaikilla lajikkeilla.

Spectabilis on klassinen vaaleanpunainen muoto – sydämenmuotoiset kukat ovat ulkoa rusehtavanpunaisia ja sisältä valkoisia. Mummonpihojen tutuin lajike, joka kestää parhaiten kuumia kesäpäiviä ja ankaria talvia.

'Alba' on lumivalkokukkainen muoto, joka sopii erityisesti vaaleisiin kukkapenkereihin. Talvenkestoltaan ja hoidoltaan identtinen peruslajikkeen kanssa.

'Gold Heart' on uudempi lajike, jossa lehdistö on tunnusomaista kullankeltaista ja kukat klassisia vaaleanpunaisia. Kullankeltainen lehdistö muodostaa näyttävän kontrastin tummempiin varjokasveihin, mutta voi kärsiä auringonpolttamasta peruslajiketta voimakkaammin – sijoita varmasti puolivarjoon tai varjoon.

'Valentine' (kauppanimi 'Hordival') on tummanviininpunainen muoto, jossa kukat ovat selvästi syvempiä punaisia ja varret tummia – viime vuosien suosittu uutuus.

Sukulaislaji Dicentra eximia (kotkanjalka tai pikkuverenpisara) kasvaa matalampana mattona ja kukkii koko kesän; sitä myydään joskus samalla yhteisnimellä, vaikka kyse on eri lajista. Toinen suomalaisten varjopuutarhojen klassikko on pioni, joka tarjoaa näyttävän jatkokukinnan verenpisaran lepokauden alkaessa.

Miksi verenpisaran lehdistö kellastuu ja kuolee kesken kesää

Tämä on verenpisaran tavallisin huolenaihe ensimmäisen kesän jälkeen, ja kuvaava nimi tilanteelle on kesälepokausi. Kasvi ei ole kuolemassa – kyseessä on luonnollinen elinkierto. Verenpisara on niin sanottu kevätefemerikasvi: se ehtii kukkia, kerätä energiaa juurakkoon ja päättää kasvukautensa ennen kesän kuumimpia päiviä.

Lehdistön kellastuminen alkaa tyypillisesti heinäkuun puolivälissä Etelä-Suomessa ja viikon tai pari myöhemmin Pohjois-Suomessa. Lehdet muuttuvat ensin keltaisiksi, sitten ruskeiksi, ja loppuvaiheessa koko maanpäällinen osa kuihtuu maan tasolle. Tämä on täysin normaalia, ja se tapahtuu joka vuosi.

Juurakko jatkaa kuitenkin elämäänsä maan alla ja kerää voimaa seuraavan kevään kukintaan. Älä yritä estää lepokautta lisäkastelulla tai lannoituksella – se ei toimi, ja kasvi mätänee jos maa pysyy kosteana lepokauden aikana. Anna lehdistön kellastua rauhassa ja leikkaa kuihtunut lehvistö pois vasta sitten, kun se on kokonaan kuollut. Mustila huomauttaa, että joillakin lajikkeilla kasvi saattaa kasvattaa uuden, pienemmän kasvuston myöhemmin samana kesänä, jos olot ovat suotuisat – tämä ei kuitenkaan ole sääntö.

Käytännön vinkki: koska verenpisaran lehdistö katoaa kesken kesää ja jättää kasvupaikalle paljaan kohdan, kannattaa suunnitella kukkapenkki niin, että viereiset myöhemmin kasvavat kasvit – esimerkiksi hostat, sananjalat, kuunliljat tai neilikat – täyttävät jäljelle jäävän aukon. Missouri Botanical Garden suosittelee juuri tätä yhdistelmää: kevätefemeerinen verenpisara ja sen viereen hitaammin kehittyviä loppukesän perennoja.

Jos lehdistö kellastuu jo kesäkuussa, ennen normaalia heinäkuun lepokautta, kyse voi olla muusta. Tarkista ensin, onko kasvi saanut riittävästi vettä – kuivuusstressi voi pakottaa kasvin ennenaikaiseen lepokauteen. Toiseksi tarkista juuristo: jos versot ovat alaosastaan mustuneet, kyse voi olla juurilahosta liian märän paikan seurauksena.

Etanat ja kotilot – verenpisaran tavallisimmat tuholaiset

Verenpisara on yllättävän tuholaisvapaa kasvi, mutta yhdellä tuholaisryhmällä on selkeä rooli sen elämässä Suomen kosteissa keväissä. Tämä on samalla helpotus harrastajalle: torjunta on yksinkertaista ja kemiallisia aineita tarvitaan harvoin.

Etanat ja kotilot

Espanjansiruetana ja muut etanat ja kotilot ovat verenpisaran tärkein tuholainen Suomessa. Ne pureskelevat erityisesti nuoria, juuri esiin tulleita versoja huhti–toukokuussa, kun lehdistö on vielä pehmeää ja meheviä. RHS huomauttaa nimenomaan, että kasvi "may be susceptible to slug damage". Vakavissa tapauksissa nuori verso voi kadota kokonaan yön aikana.

Torjunta perustuu mekaaniseen kontrollointiin: poimi etanoita käsin aamulla ja illalla, kun ne ovat aktiivisia. Olutloukut, lehtikate tai havunneulasista tehty kerros juurakon ympärillä voi estää etanoiden kulun. Rautafosfaattipohjaiset etanapelletit (luonnonmukaiset ja vähemmän haitalliset linnuille ja siileille) ovat hyvä lisävaihtoehto, jos populaatio on suuri.

Kirvat

Missouri Botanical Garden mainitsee verenpisaralle myös "some susceptibility to aphid infestations". Kirvoja voi ilmestyä toisinaan kukinta-aikaan, mutta ne ovat harvoin merkittävä ongelma. Voimakas vesisuihku tai mieto saippualiuos huuhtelee ne pois, ja luontaiset saalistajat kuten leppäkertut hoitavat loput.

Vakavia tuholaisia verenpisaralla ei tunneta Suomessa. Hirvet ja jänikset välttävät kasvia sen myrkyllisyyden vuoksi – tämä on harvinainen etu, kun useimmat muut perennat kärsivät nakertelusta.

Yleisimmät taudit

Verenpisara on luonteeltaan tautivapaa kasvi (RHS kuvaa sen kategorisesti "generally disease-free"). Käytännössä ongelmia tulee vain silloin, kun kasvi joutuu väärään paikkaan – liian märkään tai huonosti tuulettuvaan kohtaan. Sieniperäiset taudit ovat selkeästi yleisempiä kuin bakteeritaudit tai virukset.

Juurilaho (Phytophthora, Pythium)

Juurilaho on verenpisaran vakavin ongelma. Se iskee, kun multa pysyy märkänä viikkoja yhtäjaksoisesti. Oireet alkavat siitä, että kasvi näyttää lakastuvan vaikka kastelet sitä, ja juuriston yläosasta voi löytyä pehmeää, ruskeaa kudosta. Missouri Botanical Garden korostaa, että "good soil drainage is essential for plant survival".

Hoidoksi tehokasta keinoa ei juuri ole. Jos kasvi on lievästi sairas, voit yrittää nostaa juurakon esiin, leikata pilaantuneet osat pois ja istuttaa kasvin uudelleen kuivempaan paikkaan. Useimmiten on kuitenkin järkevämpää poistaa sairas yksilö ja parantaa maaperän vedenläpäisyä ennen uutta istutusta.

Harmaahome (Botrytis cinerea)

Harmaahome voi iskeä kosteina, sateisina alkukesinä, jolloin kukinnot ja lehdet pysyvät pitkään märkinä. Oireena on harmaa, nukkamainen peite kuihtuneilla lehdillä ja kukinnoilla. Poista saastuneet osat heti, paranna ilmankiertoa harventamalla mahdolliset tiheät kasvustot, ja vältä lehtien kastelua. Vakavat tapaukset ovat harvinaisia Suomen kuivissa kesissä, mutta kosteina vuosina kannattaa olla tarkkana.

Verticillium-lakastumistauti

Harvinaisempi mutta mahdollinen ongelma on Verticillium-sieni, joka aiheuttaa lehvistön äkillisen lakastumisen yksittäisillä versoilla. Saastuneet versot leikataan pois, ja maaperää voi parantaa kompostilla ja paremmalla vedenläpäisyllä. Pahasti saastunut kasvi joudutaan yleensä poistamaan.

Onko verenpisara myrkyllinen ihmisille ja lemmikeille

Verenpisara on myrkyllinen. Kaikki kasvinosat – lehdet, varret, kukinnot, juuret ja mehu – sisältävät isokinoliinialkaloideja, jotka voivat aiheuttaa oireita sekä ihmisille että kotieläimille. Mustila Puutarha luokittelee kasvin yksiselitteisesti myrkylliseksi, ja Suomen Lajitietokeskus (laji.fi) vahvistaa saman.

Lemmikkien myrkytysauktoriteetit luokittelevat verenpisaran toksiseksi. Pet Poison Helpline luokittelee toksisuuden koirille, kissoille ja hevosille kohtalaiseksi ("Moderate") ja North Carolina State University Extension käyttää luokitusta "Poison Severity: Low", listaten oireet: "trembling, staggering, vomiting, diarrhea, convulsions, and labored breathing" sekä toistuvasta kosketuksesta aiheutuva ihoärsytys.

Tyypilliset oireet lemmikillä, joka on syönyt verenpisaran osia – etenkin juurakkoa tai versoja – ovat oksentelu, ripuli, vapinaa, horjuminen ja syömättömyys. Vakavissa tapauksissa voi ilmetä kouristuksia ja hengenahdistusta. Vaikka kasvi luokitellaan vakavuudeltaan matalaksi, eläinlääkärin puoleen kannattaa kääntyä aina, jos lemmikki on syönyt merkittävän määrän kasvin osia.

Ihmisille verenpisara aiheuttaa lähinnä ihoärsytystä toistuvasta kosketuksesta – NC State Extension suosittelee käsineiden ja suojavarusteiden käyttöä, kun kasvia käsitellään runsaasti esim. jakamisen yhteydessä. Kasvin osia ei pidä syödä. Aikuiselle pieni vahinkoaltistus ei aiheuta vakavaa myrkytystä, mutta lasten ulottuvilta kasvi on syytä pitää poissa – etenkin värikkäät kukinnot voivat houkutella pieniä lapsia.

Turvallisuuden takia verenpisara kannattaa sijoittaa sellaiseen kohtaan puutarhassa, jossa nuoret ja uteliaat lemmikit eivät pääse sitä pureskelemaan. Verenpisaran etu on, että suurin osa hirvistä, jäniksistä ja muista nakertelijoista välttää sitä juuri myrkyllisyyden vuoksi – sama vaikutus tekee siitä riskin lemmikkitalouksissa. Jos kissa tai koira pureskelee mielellään puutarhakasveja, harkitse turvallisempia vaihtoehtoja kuten petuniaa, joka ei ole myrkyllinen lemmikeille.

Talvenkesto Suomen vyöhykkeillä

Verenpisara on poikkeuksellisen talvenkestävä perenna. North Carolina State Extension ilmoittaa USDA-vyöhykkeiksi 3a–9b, mikä vastaa Suomen vyöhykkeitä I–VII (mahdollisesti VIII). Käytännössä kasvi menestyy ilman erityistä talvisuojaa lähes koko Suomessa – jopa Pohjois-Lapissa suotuisilla paikoilla.

Talven kylmäjakso on kasville välttämätön: verenpisara vaatii 2–3 kuukauden lepokauden alle +5 °C:n lämpötiloissa, jotta seuraavan kevään kukkasilmut kehittyvät. Tästä syystä se ei menesty leudoissa talvissa läheskään yhtä hyvin kuin Suomessa. Etelä- ja Keski-Suomessa (I–IV) erillinen talvisuoja ei ole tarpeen, ja juurakko on suojassa maan alla luonnollisesti. Pohjoisemmilla vyöhykkeillä (V–VII) keväthallan uhatessa versojen kohdalle voi peittää ohuen lehtikate- tai havukerroksen.

Tärkein riski ei ole pakkanen vaan talvimärkyys. Mustila Puutarha huomauttaa, että kasvi ei siedä juurakon päällä seisovaa vettä – jos puutarhasi kerää sulamisvettä, istuta korotettuun penkkiin tai paremmin valuvaan kohtaan. Versot ovat herkkiä keväthalloille, mutta vauriot rajoittuvat tyypillisesti kärkiin, ja kasvi toipuu yleensä omatoimisesti.

Näin lisäät verenpisaraa jakamalla

Verenpisaran helpoin lisäystapa on jakaminen. Vakiintunut kasvi voidaan jakaa 4–5 vuoden välein, jolloin samalla saadaan virkistettyä alkuperäinen yksilö ja saatua uusia taimia uusille paikoille. RHS suosittelee jakamisen ajoittamista alkukevääseen ennen versojen nousua tai vaihtoehtoisesti loppukesään, kun lehdistö on jo kuihtunut. Siemenistä lisääminen on mahdollista mutta vaivalloista, eikä taimi peri välttämättä emokasvin tarkkoja ominaisuuksia.

1. Valitse oikea ajankohta. Paras aika on huhtikuun alku ennen versojen nousua tai elokuun loppu/syyskuun alku, kun lehdistö on kuihtunut. Kevätjakaminen palkitaan nopeammalla kukinnan saavutuksella, syksyllä jakaminen on kasville rauhallisempi.
2. Käytä käsineitä. Verenpisaran mehu voi aiheuttaa ihoärsytystä. Käytä puutarhakäsineitä koko jakamisen ajan ja vältä kasvon kosketusta ennen käsien pesua.
3. Nosta juurakko esiin. Kaiva varovasti pionin ympärille piiri, joka on noin 25–30 cm säteen päässä rungosta. Lapio koko juurakko ylös yhtenä massana. Verenpisaran juuret ovat hauraat, ja niitä on syytä käsitellä varoen.
4. Puhdista juurakko. Huuhtele multaa pois juurakosta, jotta näet silmut ja juurten rakenteen selkeästi. Tämä helpottaa hyvien jakokohtien tunnistamista.
5. Jaa palasiin. Leikkaa puhtaalla terävällä veitsellä juurakko 2–3 silmun palasiin. Jokaisessa palassa pitää olla vähintään 2 tervettä silmua ja ehjiä juuria. Liian pienet palaset jäävät heikoiksi eivätkä kuki vuosikausiin.
6. Istuta uudelle paikalle. Istuta jaetut palat uudelle paikalleen siten, että silmut ovat noin 2–3 cm maan pinnan alapuolella. Etäisyys muista kasveista 40–60 cm. Kastele reilusti istutuksen jälkeen.
7. Hoida ensimmäistä kesää. Kastele uutta verenpisaraa 1–2 kertaa viikossa kuivina kausina ensimmäisen kesän ajan. Kukintaa ei välttämättä tule ensimmäisenä keväänä – täysi kukinta saavutetaan tyypillisesti toisena tai kolmantena kesänä jakamisen jälkeen.

Vuosikalenteri Suomessa

Tämä taulukko tiivistää, mitä verenpisaralle tehdään kunakin kuukautena Etelä- ja Keski-Suomen oloissa. Tarkka ajoitus vaihtelee vyöhykkeen, sään ja lajikkeen mukaan. Pohjois-Suomessa kalenteri siirtyy 1–3 viikkoa myöhemmäksi, ja lepokausi alkaa hieman myöhemmin. Verenpisaran vuosikierto on jakautunut selvästi kahteen vaiheeseen: aktiiviseen kevääseen ja kesäkuun alkuun, jolloin kasvi kasvaa ja kukkii, sekä pitkään lepokauteen heinäkuusta seuraavaan kevääseen.

Usein kysyttyä verenpisarasta

Lue myös

• Kaikki monivuotiset perennat →
• Pioni – toinen klassikko kesäpuutarhassa →
• Neilikka – kesän pidempi kukinta →
• Petunia – ei-myrkyllinen vaihtoehto →